Hän on täällä.
Tiedän sen siitä, kun aamut ovat etelän iltojen värisiä, ja lumen päällä leijuu tomun tuoksu. Kaiken peittää pehmeä kohina: talojen valoisat ja kylmät seinät, katujen jokisuistot. Lumen mukanaan tuoma hiljaisuus on kadonnut yhteen aamuun.
Ne ovat nämä kuukaudet jolloin mikään ei ole terävää, kaikessa on jokin pehmeä elementti. On lämpö ja alati oheneva horroksen peitto.
Ja me vieroksumme puhumasta siitä. Kun kukaan ei koskaan puhu mistään muusta. Päivittelemme jokasyksyistä pimeyttä, ja yllätymme joka kerta enenevää valoa. Innovatiivisuuspuhe on pesiytynyt jo arkisiin aihevalintoihinkin: eikö meillä olisi muutakin puhuttavaa? Kyllähän tämä jo tiedettiin.
Mutta minä en aio puhua puoliväkisin muusta. Minä haluan puhua säästä, valosta ja bongaamistani torvipilvistä. Jokakeväinen ikiaihe on merkki siitä, että maailmassamme on sittenkin jotain pysyvää. Valintojen valtameressä kaikki on aina vähän epävarmaa, joten on helpottavaa tietää ainakin kaksi asiaa jotka saavat suomalaiset kaduille vaihtamaan kaikkitietäviä hymyjä. Jääkiekon MM-mestaruus sekä sitten tämä kevät.
Joten kyllä: aion puhua siitä mistä puhun joka vuosi näihin aikoihin. Minua se lohduttaa. Jokavuotiset alkusanat.
Myönnetään nyt siis yhteen ääneen, jotta kenenkään ei tarvitse enää vaiheilla tämän asian kanssa: kevään ensiviikot on varattu valopuheelle.
Laura