Suoraan sanottuna olen vielä ihan mahdottoman nuori, kaksikymppinen ennemmin kuin kolmekymppinen. Samoin ovat ystäväni ja tuttavani, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Joukkoon mahtuu monenlaista tallaajaa, kuten nuorten aikuisten piiriin yleensäkin. Löytyy oman paikan etsijöitä, superbailaajia, opiskelijaa ja työssäkävijää. Yksi joukko pistää kuitenkin silmääni ja erottautuu omaksi trendikseen; kutsuisin heitä keskiluokkaistuneiksi nuoriksi aikuisiksi, joihin voisi myös toisaalta yhdistää keski-ikäisyyden syndrooman.
Keskiluokkaisuudella tarkoitan tässä paitsi tulojen perusteella keskiluokkaan kuuluvia myös kokemusta omasta keskiluokkaisuudesta. Teen (hyvin) karkean yleistyksen, että tämä joukko on yleensä suhteellisen hyvätuloisten vanhempien jälkeläisiä, työntekeminen on heille ensisijaista vaikka (korkeakoulu)opinnot olisivatkin edelleen kesken, pariutuminen tapahtuu nuorena, omistusasunto hankitaan suhteellisen aikaisin, kenties tehdään lapsiakin. Tyypillistä tälle ryhmälle on myös oman iän suhteellisuuden käsittämättömyys: 25-vuotiaskin on jo kovin vanha. Ja he haluavat olla vanhoja, keski-ikäisiä keskiluokkaisia.
Olen aloittanut tietoisen kapinan enkä suostu (täysin) muotoutumaan jossakin määrin yhteiskunnassa jopa ihailtavaan muottiin. Älkää käsittäkö väärin: en tuomitse ketään, mutta ennemminkin kehotan relaamaan, sillä keskiluokkaisten nuorten aikuisten probleemana tuntuu olevan perfektionismi. Eikä siis perfektionismi yksittäisissä asioissa vaan koko elämässä: elämän pitäisi olla täydellistä, taloudellisesti turvattua, vakaata ja rauhallista. Kulissit kasvavat helposti kohti kattoa. Mutta korkeat seinät myös romahtavat raskaammin.
Ehkä tämä on ennemmin jonkin asteinen manifesti itsensä hyväksymiselle ja kaavamaisuuden katkomiselle, ääripäiden tylpemmäksi veistämistä. Ettei itseään tai elämää pidä ottaa turhan vakavasti vaan hyväksyä epävarmuus, sekä nuorena aikuisena että vähän vanhempanakin. Keskiluokkaisuuden tavoittelemisen voi nähdä paitsi kaipuuna vakauteen ja turvallisuuteen, myös arvaamattoman elämän pelkona. En sano, että ranttaliksi pistäminen, nuoruudesta nauttiminen sen perinteisessä merkityksessä olisi parempi vaihtoehto (kuinka usein kuuleekaan lapsia hankkivien reilu kolmekymppisten sanovan, että olen saanut nuorena juhlia tarpeeksi eikä enää ole tarvetta, kotona oleminen on parasta nyt kun nuoruuden hurjat seikkailut ovat takana jne.).
Ennemminkin voidaan kyseenalaistaa ideaalit ja omat ihanteet, katsoa niiden syitä ja seuraksia, päätyä jatkamaan valitsemallamme tiellä tai vaihtaa kurssia tai ainakin muuttaa omaa suhtautumista siihen elämään, joka meillä on. Koskaan elämä ei tule olemaan taloudellisesti täysin ja varmasti turvattua. Koskaan elämä ei tule muutenkaan olemaan täysin ja varmasti turvattua. Vaikka valitsemme tapamme elää, ei se tarkoita, että meidän täytyisi kaavamaisesti toteuttaa ideaali näkemystämme tuosta elämästä. Joskus voi joustaa, varsinkin pienemmissä teoissa tai ainakin hyväksyä ihmisten, aikojen ja paikkojen erilaisuus ja kaiken huippuna oma inhimillisyytemme. Koska koskaan emme voi saavuttaa täydellisesti sitä kuvaa, joka meillä on päässämme ihanteellisesta elämästä tai itsestämme.