''Facebook ja Instagram ovat alhaalla.'' tokaisi juontaja aamulla napsauttaessani keittiön radion päälle. Surullista kyllä, olin huomannut asian jo ennen aamukahvin keittämistä.
Tajusin viime viikolla, että minusta on tullut juuri se tyyppi joka painaa herätyskellon kiinni ja ottaa puhelimen käteen. Olen tarkistanut mailit ja Instagramin jo ennen kuin silmät ovat edes kunnolla auki. Milloin minusta tuli tyyppi joka selaa selaamisen ilosta? Ihminen, joka morjestaa hajamielisesti kanssanukkujaa samalla kun tuijottelee kuvavirtaa?
Tuskailen tasaisin väliajoin oman sulatuskykyni kanssa. Noin kahdesti viikossa vannon ettei minusta ole tällaiseen, tämän kaiken tiedon vastaanottamiseen. Välillä tuntuu, että aivot ovat niin maitohapoilla, että jos ne tiputettaisiin vesiämpäriin, kuuluisi vain mojova sihahdus. (Sellainen, mikä kuuluu, kun saunavuoron lopuksi joku päättää heittää jäljelle jääneet löylyvedet kerralla kiukaalle.)
Olen tehnyt asian ilmeisen selväksi myös lähipiirilleni, sillä ystäväni lähetti minulle eilen linkin tähän kolumniin. Tänä aamuna toinen ystäväni toiselta puolen Suomea lähetti saman linkin.
Pähkinänkuoressa: multitaskaaminen syö aivoja. Selailukulttuuri tuo mukanaan levottomuuden lieveilmiön, leikkaa keskittymiskykyämme ja saa meidät uupumaan. Uutta ei ollut se, että ihminen ei ole kone. Yllättävää sen sijaan oli, että niin moni kokee perverssiä ähkyä klikkikulttuurista, ja silti selaa, hyppii ja avaa vilkaistakseen. Tunnistan asetelmasta tuttuja lauantai-illan ähkyelementtejä: olkkarin pöydälle kiikutettu irtokarkkipussi, josta syö vaikka ei enää edes tee mieli - mutta kun on siinä silmien edessä tarjolla. Ero on se, että irtokarkit loppuvat jossain vaiheessa. Kuvat, otsikot ja linkit eivät.
Olen se tyyppi joka aina huutelee painokkaasti että hyvästi velvollisuudet, minähän en ole kenenkään renki. Enpä vissiin. Selaan kahvilla, bussissa ja keskustelun lomassa. Imen informaatiota jolla en tee yhtään mitään. Sen sijaan, että katselisin umpeen jäätynyttä järveä, rakennuksia ja vastapäätä istuvan tyypin kasvoja, kurkin vaivihkaa oisko tullu mitään.
En halua olla sellainen ihminen. Jotain rajaa tarvitaan.
Tänään aamulla aloin ymmärtää yhä paremmin niitä ystäviäni, jotka ovat tehneet tietoisen päätöksen olla hankkimatta älypuhelimia. Kun he haluavat lukea uutisia, he istuvat koneen ääreen ja lukevat uutiset. Yhdeltä istumalta. Sulkevat koneen ja menevät tekemään seuraavan asian. Vallankumouksellista.
Ja hauskaa kyllä, nämä ihmiset katsovat aina suoraan silmiin keskustellessaan. Eivät vilkuile, katsovat.
Laura