Luin päivän lehdestä vangeista, jotka ovat tehneet ja harjoitelleet oman tulkintansa Seitsemän Veljestä-näytelmästä. Vangit, jotka esitellään artikkelissa vain roolihahmojensa nimillä, kertovat, että näytelmää harjoitellessaan heidän piti etsiä itsestään niitä tunteita, joita roolihahmot tuntevat. Muitakin kuin vihaa, joka oli heille itselleen tutuin. Tunteiden löytäminen oli heistä vaikeaa ja yllättävääkin. He kuvaavat, kuinka vankilassa tunteet pitää piilottaa ja turruttaa.
Tuota lukiessani havahduin, että aivan samanlaistahan se oli koulussakin. Ei voinut näyttää, jos pahoitti mielensä haukkumisesta, vaan piti esittää, ettei minua voi mikään loukata. Jos joku näytti tunteellisuuttaan tai empatian tunteitaan, hän joutui naurunalaiseksi. Tärkeää oli huolehtia, ettei kukaan saa irti mitään sellaista, mitä voisi käyttää aseena ja iskeä sillä heikoimpaan kohtaasi. Sama jäi minulle päälle aikuisuuteenkin, olinhan herkkä ja empaattinen lapsi.
Itse kävin pahimmat kouluvuoteni yhdeksänkymmentäluvulla. En tiedä, millaista tämän päivän koulussa on, mutta toivon, että koulussa opetettaisiin tunteiden tunnistamista ja nimeämistä. Ei toki luokan edessä, mutta vaikkapa vain itselleen ja opettajan tietoon. Siitä jos mistä olisi hyötyä aikuisiälläkin. Ainakin jos ei ole kasvanut sellaisessa kodissa, missä tähän on rohkaistu, tai on pidättyväinen luonteeltaan.
Muistuupa mieleen ihana ysärin tv-sarja My So Called Life. Kerran teini-Angela pohti itsekseen, miksi vanhemmat kysyvät "Miten koulussa meni?".
"It's like asking "how was that drive-by shooting?". You don't care how it was, you're just happy to get out alive."
Kuva ei liity aiheeseen mitenkään. Näin tämän kirpparilla ja sydän alkoi lyömään nopeammin: pakko saada! Hieman nostalgiaa...