Olen miettinyt paljon uskoa ja kirkkoa viime aikoina. Että kuinka surullista on että niin monet ovat eronneet kirkosta tasa-arvoisen avioliittolain vuoksi. Että pidämme julkisesti uskovaa ihmistä vähän tyhmänä. Että kirkkoon kuuluva ei mielestämme vaan oikein ymmärrä omaa parastaan eikä osaa kyseenalaistaa. Usein vähän naureskellaan niille jotka julkisesti korostavat uskoaan. Minäkin toisinaan vähän hymähtelen niille Facebook-päivityksille.
Mutta en silti voisi kuvitella eroavani kirkosta. Kirkolla nimittäin on hirveän iso rooli siinä millainen minä olen juuri tänään. Haluan nyt vähän valottaa mennisyyttäni kirkkonuorena, ja sitä millaiseksi (melkein) aikuiseksi se kirkkonuori on kasvanut.
Kahdeksannella luokalla kaikki ystävät lakkasivat pitämästä minua ystävänään, ja vietin vuoden hyvin, hyvin yksin. Pulpetteja siirreltiin kauemmaksi kun tulin paikalle. En vieläkään tiedä miksi. Jollain ihmeen konstilla onnistuin kuitenkin saamaan kaksi hyvää ystävää joiden kanssa kävimme saman rippikoulun. Kesän lopuksi marssin vähän aristellen mukaan kirkon nuorisotoimintaan. Seuraavien parin vuoden aikana entinen koulukiusattu tunsi olonsa tervetulleeksi ja hyväksytyksi. Sain uusia ystäviä ja opettelin luottamaan muihin. Ihastuin ja vihastuin ja kohtasin ensimmäistä kertaa seksuaalivähemmistöihin kuuluvia tyttöjä ja poikia. Ja ajattelin että jaahas, hyvät tolle. Siellä sitä oltiin rinnakkain, kukin sellaisenaan kuin on. Kesät vietettiin seurakunnan leireillä isosina, muuten keskiviikot seurakunnan nuorille suunnatuissa illoissa. Kristinusko oli läsnä, mutta minä ja evankelisluterilainen kirkko olemme alusta alkaen antaneet toisillemme tilaa olla omia itsejämme. Meistä kumpikaan ei taida aina ymmärtää toista, mutta uskoo vakaasti siihen että toisen pyrkimys on hyvä.
Jossain vaiheessa kirkolla pyöriminen muuttui kuitenkin vähän noloksi ja vuosien saatossa yhä useampi erosi kirkosta. Vaikka monet kirkon teesit tuntuvatkin vähän kummallisilta, ei kirkosta eroaminen silti käynyt missään vaiheessa mielessä. En ole missään vaiheessa uskonut jumalaan tai kirkon opetuksiin kovin voimakkaasti, mutta mielikuvissani seurakunta on silti kodinomainen instituutiona jonne kaikki ovat tervetulleita. Ennen kaikkea yhteisö, eikä pelkästään kasa teesejä. Sanoivat oppineet mediassa mitä tahansa.
Toisen kerran kantaani kirkkoon ja uskoon koeteltiin kun asuin Yhdysvalloissa hirvittävän konservatiivisessa ja kristillisessä yhteisössä, jossa lähimmäisenrakkaus ei aina ihan toteutunut. Kävin paljon keskustelua itseni kanssa siitä, onko ok että luennoilla rukoillaan ja tehdään ratkaisut Jeesuksen johdattamina. Onko ok että muuten niin ihanat ja liberaalit kristityt ystäväni eivät sallisi yhteisten homoystäviemme menemistä naimisiin? Mutta jälleen kerran, minä ja Jeesus päätimme antaa toistemme olla rauhassa. Vaikkei ymmärretäkään toisiamme ihan aina. Sillä minä ymmärrän paljon paremmin niitä ystäviäni jotka kuuluvat kirkkoon koska se antaa heille tunteen siitä että he ovat osa jotain suurempaa joka johtaa ja kantaa. Ja siitä uskosta minä olen jopa vähän kateellinen.
Tänä päivänä kirkko ei juurikaan tarjoa minulle mitään. Ja se on ihan ok. Sillä se on tarjonnut aikaisemmin ihan kaiken, ja on edelleen tärkeä osa monen minulle rakkaan ihmisen elämää. Ympäristön jossa saattoi rauhassa ja kasvaa ja kokeilla. Tutkia ja tutustua. Jos joku kaltaiseni vähän hukassa oleva nuori voi löytää kirkon toiminnasta samanlaista tukea ja turvaa kuin minä aikanaan, olen enemmän kuin valmis tukemaan kirkon toimintaa nimelläni ja kirkollisveroillani. Tuen enemmän kuin mielelläni seurakunnan toimintaa, jos se mahdollistaa sen, että yksinäinen isoäitini voi mennä kirkkoon laulamaan joululauluja. Vaikken minä nimenomaisesti tällä hetkellä kirkon palveluista hyödykään.
Ja eihän sitä tiedä, vaikka tilanne jonain päivänä muuttuisikin.
Uusi kotiseurakuntani lähetti nimittäin kutsun seurakunnan joulutoimintaan, ja mietin että pitäisikö ihan mennä.