On outoa, kun oma unelma on aivan käsin kosketeltavissa. Viiden vuoden haave on nyt toteutunut, ja se voi alkaa helmikuussa. Löysin siis vihdoin täydellisen auppari-perheen, Pohjois-Italiasta. Pieni söpö paikkakunta, mistä kuitenkin pääsee nopeasti Milanoon, missä varmasti tulen pyörähtään useammin kuin kerran. Italiassa odottaa kaksi pientä lasta, joiden tapaamista en malta enää odottaa.
Kuitenkin, jostain oli luovuttava, jotta pääsen toteuttamaan tämän unelman. Olin ehdolla eduskuntavaaleissa 2015. Sanomattakin on varmaan selvää, että on vaikeaa olla ehdokkaana, jos on toisessa maassa. Enkä näin loppujen lopuksi enää ollutkaan varma, kuuluiko mun olla siellä. Nyt mun tilalle voidaan asettaa joku, kenelle politiikka on intohimo ja ketä osaa sen. Muutama kuukausi sitten puhelimessa alustavasti sovittiin mun ehdolle asettamisesta, ja seuraavana päivänä annoin kirjallisen suostumuksen. Aluksi se oli jännää, hauskaa ja kiinnostavaa. Kuitenkin into alkoi hiljalleen lopahtamaan, koska kaikki ehdokaskaverit oli fiksuja, jotka tiesi politiikasta paljon. Heillä oli hyvät mielipiteet, faktat ja tärkein, he puhui politiikan kieltä. Nyt muutama päivä ehdokkuudesta luopumisen jälkeen, tunnen, että tein enemmän kuin oikean päätöksen. Vaikka sen tekeminen stressasikin, tunsin pettäväni puolueen, jossa ehdolla olin. Ajatuksia pyöri päässä liikaa, vahvimpana oli "mitä kaikki ajattelee". Vieläkään ei osaa aina olla ajattelematta muiden mielipiteitä, vaikka niillä ei ole mitään väliä. Surullista oli lukea muutama päivä sitten lakivaliokunnan torpanneen jälleen tasa-arvoisen avioliittolain. Ja puolue, missä minäkin edustin, oli vastaan. Se oli todella surullista. Vaikka se ei olekaan koko puolueen mielipide, sen verran mieleni pahoitin, että tiesin hyvinkin: politiikka ei kuulu mulle.
Ehdolle asettaminen tapahtui mun ryhmäni pohjalta, kun reilu vuosi sitten perustin Facebookiin ryhmän "Edes yhtenä päivänä maailman tärkein", jonka kautta olen saanut tehdä kaikkea huisia, kokea ihan uskomattomia juttuja ja saanut auttaa ihmisiä, mikä on ollut tärkeintä kaikessa. Tällä hetkellä ryhmä pitää sisällään reilua 18000 jäsentä, mikä on ihan hullua. Sitten erääänä iltana sain puhelinsoiton ex-puolueeltani, ja siitä se kaikki alkoi. Päivääkään en kuitenkaan vaihtaisi pois, oli se kokemuksena kiva. Ja enhän mä tiedä, etten enään ikinä tulisi olemaan politiikan kanssa tekemisessä, never say never. Tällä erää kuitenkin poliittinen ura on haudattu.
Mahtaako joku muistaa kyseisen uutisen? Se käynnisti kaiken sen hienon, mitä sain ja saan kokea. Vaikka Italiaan lähdenkin, ryhmä pysyy tottakai ylhäällä. Äitini kanssa sitä yhdessä pidetään siistinä ja vahditaan, ja yritetään saada ryhmään hienoja kamppiksia, mistä on hyötyä ja apua nuorille ja lapsille <3
Kuva otettu ystävänpäivänä 2014, kun pidimme halipäivän. Yksikin hali voi pelastaa päivän, jokainen kyllä tietää sen. Mä voin myöntää, yllätyin, kuinka pienesti voi tehdä hyvää. Hyväntekeminen ei missään nimessä pelkästään ole sitä, että syydetään rahaa eri avustuslinjoille, vaan se lähtee niin pienistä teoista. Oven avaaminen, hymyileminen vieraalle ihmiselle ja mitä tahansa arkipäivän tilanteissa tulee vastaan. Jokaisella on mahdollisuus siihen. Kun pitää silmät ja sydämen auki, tulee tilanteita, jossa voi auttaa, vastaan useita kappaleita.
Ihanaa viikkoa kaikille! Tällä kertaa kerroin nyt vähän erillä tavalla, ketä mä olen ja mistä mä tulen. Enkä osaa kategoroida blogiani yhteen kategoriaan, sillä mähän kirjoitan juuri siitä, mistä tahdon milloinkin :)