Ajattelin tänään aika paljon joulua, koska oli joulukadun avajaisia ja kaikenlaisia joulukuun toimien suunnittelua. Nykyään materialla ei ole minulle sellaista merkitystä, että tässä suunnittelisin joulunpyhien asuja, hiustyylejä ja lahjavuoria valmiiksi, tai koristelisin jokaisen huoneeni asiaankuuluvasti. Muutama vuosi sitten oli joulukuusi ja kaikki koristeet, joulumekot ja itse haudutetut riisipuurot. Oli niin väkisin yrittämistä, että nyt ajattelen sitä menneisyyden minää ihan lievällä hellyydelläkin.
Mutta! Ainoa joulujuttu jonka oikeasti haluan kotiini tänäkin vuonna, mieluiten monin kappalein, on hyasintti. Miksi miksi miksi niitä ei vielä vain saa? Olen kuikuillut marketit ja kivijalkakukkakaupat, mutta ei vain ole. Kyllä mielestäni kuukauden verran reilusti saa hyasintit tuoksua. Ja ne värit, tähän harmauteen. Kyllä. Sitä paitsi, varastoistani löytyi kuin löytyikin pari olkipukkia ja kiilteleviä joulupalloja. Ehkä, ehkä, voisin harkita niidenkin laittamista johonkin näkyville. Mutta seurakseen ne vaatii kyllä hyasintit!
Ja sitten ajattelin tänään aika paljon tätä Suomea. Kaikin puolin rakasta kotimaatani. Tämänhetkinen kotikaupunkini ei ole niin rakas, mutta tänäänkin katsellessani joulukadun avajaisten meininkiä, tunsin sellaista hellyydentapaista. Oli se aika liikkistä. Ilotulitukset ja kaikki valot, tähän harmauteen. Ajattelin aamuisia uutisia Kuopiosta ja mietitytti tämä harmaus. Päivänvaloa ei ole näkynyt täällä viikkoon, joillekin sitä ei näy enää koskaan, ei ole ehkä näkynytkään. Yksi aikuisuuden vaikeimpia juttuja on ollut sen tajuaminen ja hyväksyminen että on vain niin paljon epäreilua kipua, onnettomuutta, surua. Niin paljon sellaista mikä ei ole oikein.