Tiedättehän, joku keski-iän ylittänyt henkilö märisee hesarin kolumnissaan, kuinka ennen oli kaikki paremmin. Että ennen oli yhteisöllistä, ennen oltiin porukalla, ennen autettiin kaveria mäessä. Nykyään ketään ei kiinnosta, kaikki kaivelevat omaa napaa ja yksin saat pärjätä tai sudet syö. (Ennen ei muuten syönyt, kun kesät talvet hiihdettiin niitä pakoon ja oltiin sen verran kovassa kunnossa, että voitettiin ryssätkin ihan vaan suolla juoksemalla.)
No, sille keski-iän ylittäneelle henkilölle tiedoksi, että väärässä olet. Hah!
Nimittäin, olen tässä viime aikoina huomannut, että kyllähän me aika yhteisöllisiä ollaan. Sen lisäksi, että me tietysti jaetaan jokainen ateria ja varvaskuva Instagramissa, peukutetaan vauvojen kuvia Facebookissa ja hölistään jonninjoutavia Whatsappissa, me myös kohdataan ihan oikeassa elämässä.
Roosa Murto tuomitsi tänään kierrättämisen, siivouspäivät ja puistokirppikset ja peräänkuulutti aitoa kulutustottumusten uudelleenarviointia. Jalo ajatus, en minä sillä, mutta itseäni jäi harmittamaan kirjoituksen ikävä ja syyttävä sävy. Haluaisin aina uskoa, että kannustamalla saadaan aikaiseksi parempia tuloksia kuin syyllistämällä, ja kierrättämisestä innostuneiden ihmisten sättiminen on yhtä älykästä, kuin kuitata mikä vain kotimaan hyväntekeväisyyskohde Afrikan nälänhätä -kortilla.
Musta nimittäin kierrättämisellä, siivouspäivillä ja puistokirppiksillä on myös valtava yhdistävä ja voimaannuttava vaikutus. Mä olen esimerkiksi tänä syksynä kohdannut monta uutta ihmistä, kun olen antanut meille pieneksi jääneitä lastenvaatteita pois. Mä olen ollut pitkästä aikaa tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa ehkä muuten en olisi ollut puheissa, kun joku on kertonut antavansa itselleen vääriksi osoittautuneet äitiyshousut pois. Mä olen vienyt omia vaatteitani Uffille ja antanut niitä ystäville, kun tylsiksi käyneiden vaatteiden hautominen kaapissa nyt on vain tyhmää. Enkä todellakaan suostu kokemaan tästä huonoa omatuntoa.
Kierrättämisessä on nimittäin kyse myös siitä, että ajatellaan jotain muuta ihmistä. Ajatellaan sitä, että tulisiko joku muu tästä iloisemmaksi? Sopisiko tää jollekin muulle paremmin? Lopetetaan se oman navan kaiveleminen ja siirrytään ihan konkreettisesti sanoista tekoihin: minä en käytä tätä mekkoa, mutta tiedän ystäväni rakastavan sitä, joten annan sen eteenpäin (terkkuja vaan Ilona ja seppismekko!). Eikä tämä rajoitu vain vaatteisiin, vaan myös ruokaan, kodinelektroniikkaan tai parvekeviljelyyn. Vuoden aikana me on saatu ystäviltä astianpesukone ja mikro, koska meillä on ollut noille tavaroille tarve ja niiden omistajilla ei ole. Me ollaan säilötty valtava määrä sieniä, joita mun yläasteaikainen tuttu on kerännyt ja antanut eteenpäin. Mä olen antanut alakerran naapurille salaattia, kun sitä tuli ihan valtava määrä yli meidän tarpeiden. Yksi ilta meidän postiluukusta kolahti suklaalevy saatesanoin "ajattelin, että sinä tarvitset tätä enemmän kuin minä".
Että joo. Tavara ei ole likaa ja ennen oli paremmin, mutta mitä jos me ihan oikeasti annettaisiin tälle nyt mahdollisuus. Mitä jos me lakattaisiin koko ajan kyttäämästä ja arvostelemasta toisiamme, ja mietittäisiin, että miten tehtäisiin sen arvostelun sijaan hyvää toisillemme?
Koska ei se maailma pelastu sillä, että minä en hanki tavaraa. Se maailma pelastuu sillä, että me ajatellaan toisiamme.