Kaupungilla kävellessä niitä bongaa nykyään todella monen käsivarrelta. Merkkilaukun nimittäin. Miksi tällaisen laukun ostamisesta nousee kuitenkin nykyään niin hirveä haloo, etenkin nuorten keskuudessa? Otetaanpa pieni havainnollistava esimerkki:
17-vuotias Jaana on saanut syntymäpäivälahjaksi pitkään haluamansa Louis Vuittonin käsilaukun. Seuraavana päivänä koulussa hänen tuttunsa sekä muut ihmiset katselevat laukkua hieman pitkään. Kommentit vaihtelevat laidasta laitaan, kehuista mulkoileviin katseisiin. Joku jopa tokaisee Jaanan olevan piloille lellitty lapsi ja epäilee laukun aitoutta. Yhdessä yössä koko Jaanan "imago" on saanut täyskäännöksen.
Ensimmäiseksi voitaisiin tietenkin yhdistää (nuorten) niukat tulot ja kateellisuus. Kun itse odottelee jälleen opinto- tai asumistuen saapumista, kaveri on ostanut uudet nahkasaappaat. Olisihan minullakin varaa, mutta en halua tuhlata rahaa turhamaisuuksiin.Oot sä kyllä aika pinnallinen kun aina ostelet vaan uusia vaatteita...
Itse sain myös kuulla tällaisen kommentin: "Onko se logo oikeesti satojen eurojen arvonen siinä laukussa, eikö se oo ihan sama mistä sen ostaa?". Hieman häkeltyneenä ajattelin, että jos se on ihan sama niin miksen voisi saman tien sitten "tuhlata" sitä hieman suurempaa summaa tietyn yrityksen laukkuun?
(kuva: http://celebratewomantoday.com/wp-content/uploads/2012/07/Louis-Vuitton-Monogrammed-tote.jpg)
Ovatko tällaiset valittajat tyytymättömiä omaan elämäänsä? Haluamme elämäämme sisältöä, kauniita asioita sekä luksusta ja kun emme näitä saa tai emme vain tiedosta niitä, piikittelyntarve alkaa. Ehkä rahaa olisi, mutta sitä ei uskalla käyttää. Pelätäänkö, että se meneekin hukkaan? Raha lisää myös jossain määrin turvallisuuden tunnetta, joten sen pois kuluttaminen saatetaan kokea uhkaavana. Tai ehkä sitä valuuttaa ei oikeasti ole ja pohjalla on puhdas kateuden ja itsesäälin tunne. Kun en minäkään saa, niin sinäkään et saa iloita.
Millä perusteella tällaisia ostoksia sitten tehdään? Jotkut luottavat siihen perusfraasiin: "kalliimpi on laadukkaampi". Näin ei kuitenkaan aina ole, itse nimittäin sain 120 euron laukun joka jo puoli vuotta myöhemmin hajosi. Olen myös lukenut ja kuullut lukuisia kertoja, että kallis merkkilaukku on sijoitus hyvän laadunsa vuoksi ja yleensähän näin myös on, varsinkin tunnetun merkin kohdalla. Hyvänä esimerkkinä ajattomista tuotteistaan tunnettu Chanel.
Ihmiset hakevat usein myös lohdutusta elämään. Jotkut hemmottelevat itseään ravintolaillallisilla, toiset varaavat lomamatkan raskaan työputken vastapainoksi ja jotkut ostavat rahoillaan uuden laukun tai kengät. Haluamme palkita itsemme ja tuntea, että olemme olleet hyödyksi yhteiskunnalle. Nyt on meidän vuoro saada jotain vastineeksi.
(kuva: http://wannabemagazine.com/wp-content/gallery/chanel-2-55/chanel255admedium.jpg)
Tai ehkä pohjalla on tunne, ettemme erotu yksilönä ja tarvitsemme hieman apua tähän hommaan. Ja esimerkiksi Chanelillahan sitä saa, niitä kun ei kuitenkaan ihan jokaisella ole. Vaatetuksemme ja "imagomme" huutaa elämäntyyliä, jota elämme. Kallis ja tunnettu merkkituote luo tietynlaisen statuksen. Se herättää useimmiten ensin pientä ihailua: "ohoh, tolla on varaa 700 euron Manoloihin... Onpa ihanan väriset", joka saattaa lopussa muuttua jopa vihapuheeksi: "Hmh no tuskinpa se itse edes niitä on maksanu, kumminki elää vaan jonkun miehen siivellä."
Miksi me niin usein tunnemme katkeruutta toisen omaisuudesta? Huokuuko merkkilaukun omistajasta jokin ärsyttävä piirre, joka saa meidän kehossamme adrenaliiniryöpyn aikaan? Ehkä tunnemme, että omistaja haluaa välttämättä tuoda itseään esille ja pelkäämme jäävämme varjoon. Heidän saatetaan virheellisesti ajatella olevan etuoikeutettuja, jonka vuoksi alamme puolustaa omaa reviiriämme.
Olisiko joissain tapauksissa kyse omasta riittämättömyyden tunteesta? Tunnemmeko huonommuutta siitä, ettei meillä ole ehkä varaa tiettyihin asioihin? Vai lieneekö ihmisen sisälle rakennettu jokin luontainen kateudentarve sillä usein kuitenkin vertaamme itseämme toisiin, myös tiedostamattomasti.
Mitä mieltä te olette? Oletteko koskaan tunteneet kateutta jonkin esineen tai vaatteen vuoksi? Minä olen, ja se on ihan luvallista jos tunne pysyy hallinnassa.
"Kell' aarre on, se aarteen kätkeköön ja olkoon onnellinen onnestaan ja rikas riemustansa yksin vaan"? -Eino Leino